The Mexican Wedding

Matkalla jossain

Kaikki me Siijuven vapaaehtoiset saimme kutsun häihin maaseudulle. Matkaa tehdessä ketään meistä ei tiennyt minne olemme menossa ja kenen häitä juhlitaan. Perille päästyämme meitä kuitenkin syötettiin ja juotettiin kuin kunniavieraita, sinänsä hauskaa, koska emme edes tunne hääparia! Meksikolaisittain juhliin kutsutaan kaikki tutut ja tutut kutsuvat omia tuttujaan. Mekin siis olimme jonkun tuttuja ja erittäin tervetulleita häihin. Maistoin juhlissa ensimmäistä kertaa maailmankuulua Pueblalaista mole-kastiketta. En ole ihan varma tykkäänkö, mutta mielenkiintoinen kokemus mole kuitenkin oli.

Häissä tuli hyvin nopeasti selville, että Meksikolaiset tykkäävät tanssia ja tanssittaa vaaleaihoisia ulkomaalaisia! Sain tanssia salsaa koko sydämeni kyllyydestä, ja nyt alan ehkä vähän ymmärtää perus-salsan kuvioita. Perus-salsan lisäksi häissä tanssittiin jotain outoja rivitansseja, jossa normi heilumisen lisäksi minun piti esittää härkätaistelijaa, ja suihkimme kaljoja muiden tanssijoiden päälle. Täysin hullua toimintaa jopa suomalaisen näkökulmasta! Hääparin vanhemmille ja kummeille toivotettiin onnea tanssimalla kulkueessa, jonka tanssijat heittivät päällemme  tequilaa, olutta ja paperinpalasia. Kulkueen tärkeimpänä osana oli kalkkuna, jota yksi señor piti olallaan.

Kreisibailaajat

Kalkkunalle kyytiä

Yöllä myöhään meno oli kuulemma muuttunut kuumottavaksi, kun kuokkavieraat aseineen olivat ilmestyneet paikalle. Miehet kuitenkin tyytyivät vain uhitteluun ja naisten vikittelyyn. Itse olin jo samaan aikaan unten mailla turvallisesti.

Järkyttävän huonosti nukutun yön (300 kiloinen Paco kuorsasi kuin sata mylvivää sonnia ja kymmenen teini-ikäistä saksalaista olivat ihqu-kännissä) jälkeen lähdimme kylän markkinoille. Päivä parani kummasti, kun sain aamupalaksi parasta tortillaa ikinä ja join litran herkullista piña-narañja mehua. Alkupalaksi maistelin koppakuoriaisia, jotka maistuivat ihan sipsukoilta. Päivä parani entisestään kun sain kauan kaipaamani lämpöä ja aurinkoa matkalla näköalapaikalle.

Leveä ja korkea kanjoni...

... jonka pohjalla virtasi jo lähes kuivunut joki

Vajaan kahden viikon Meksikon komennuksen jälkeen totesin tänään, että minulla ei ole enää kontrollia omasta elämästä. Joku muu tekee lähes kaikki päätökset puolestani, ja saan sitten ehkä jossain vaiheessa tietää mitä tapahtuu, milloin ja kenen kanssa. On myös täysin turha kysyä mitään, koska vastausta tuskin tulen saamaan. En oikein vielä osaa sanoa, onko elämä ilman kontrollia hyvä vai huono asia. Meksikossa voin vielä leikkiä avutonta naispoloista, mutta Suomeen palatessa saattaa tulla hankaluuksia, kun en osaakaan enää pitää itsestäni huolta. Onneks mulla on reipas poikaystävä, jonka voin sitten valtuuttaa tekemään kaikki päätökset kotona.

Vaikka kuinka ihanaa täällä onkin ollut, järjestön toiminnassa on havaittavissa ärsyttäviä piirteitä. Siijuven miespuoliset edustajat saisivat välillä keskittyä myös omaan työhönsä, eikä ainaiseen juhlintaan ja naisten metsästykseen. Esim. mun oma yhteyshenkilö Marco on niin uppoutunut 19-vuotiaaseen englantilaiseen tyttöön, että hän ei varmaan enää muistakaan mun viisumi-, pankki- tai muitakaan kuvioita. Onneksi mun tuleva työkaverini Chris on ottanut mut siipien suojaan, kun Marco keskittyy englantilaiseen kulttuurin!

Espanjan kurssia on jäljellä enää kaksi päivää! Vielä ei tunnu siltä, että kieli olisi hallussa niin hyvin, että voisin hyvin mielin aloittaa keskiviikkona työt Banco Alimentosissa. Lupaan puhua tästä lähin pelkkää espanjaa, niin oppiminen edistyisi. Besos!