Perjantaina oli viimeinen päiväni töissä...hyvin vaikea uskoa, että aikani Meksikossa lähenee loppuaan. Olen selkeästi päässyt yli kulttuurishokin inho-masennus vaiheesta ja koko kesäkuun olen nauttinut ajastani täällä täysin siemauksin. Jälkikäteen ajateltuna kärsin melkein kaksi kuukautta pahasta olosta ja minun oli hyvin vaikea löytää mitään positiivista mistään. Kaikkien neuvojen mukaisesti yritin opiskella kieltä ja uppotua kulttuuriin vieläkin enemmän, mutta lääkettä masennukseen ei löytynyt mistään. Kunnes sitten kesäkuun koittaessa vanne alkoi löystyä ja nyt minun ei enää tarvitse etsimällä etsiä syitä miksi pidän Meksikosta. Yhtenä suurena syynä iloon ja onneen on kielen oppiminen. Enää väärinkäsityksiä ei tule ja pystyn keskustelemaan jo lähes kaikesta espanjaksi. Olen myöskin tottunut kaikkiin ärsyttäviin Meksikolaisiin tapoihin, tottumuksiin ja piirteisiin, jotka aiemmin saivat minut hermoromahduksen partaalle.
Tuntuu myös todella helpottavalta, että Esa on tulossa tänne jo 9 aamun päästä!!! Käsittämätöntä, että kuuden kuukauden odotus on kohta ohi. Jossain vaiheessa olin ihan varma, että en tule enää näkemään miestäni ja välimatka tuntui sairaan ahdistavalta. Nyt ehkä jo uskaltaa sanoa, että tästä koitoksesta selvittiin ja kohta pääsemme taas elämään yhteistä elämää.
Kulunut viikko on kokonaisuudessaan varmaan ollut yksi parhaimpia täällä. Olemme viettäneet paljon aikaa Malinche porukan kanssa, käyneet muun muassa elokuvissa, keilaamassa, syömässä ja juhlimassa. Kunpa vain olisin tutustunut näihin ihaniin hulluihin jo aiemmin!
Perhe ei ole ollut tyytyväinen myöhäisiin iltoihin ja siskoni on ärsyyntynyt ovien "paiskomisesta" öisin. Tuttuun tapaan täällä ei kuitenkaan keskustella asioista vaan ensimmäisellä kerralla siskoni lähetti minulle meiliä ja toisella kerralla löysin sänkyni päältä lapun, jossa luki englanniksi "please be quiet, we are sleeping". Tuntuu vähän ärsyttävältä, koska itse olen aina kiltisti ollut kommentoimatta heidän metelöintiä iltaisin. Siskoni kun ei ole mikään hiljaisin ihminen maailmassa...Noh, enää neljä yötä tässä kodissa.
Lauantaina sain kutsun syömään MVF soijakurssin vetäjän luokse. Oli ihan mielenkiintoista päästä vierailulle taas yhteen kotiin. Mago ja hänen miehensä olivat hyvin kiinnostuneita Suomen kulttuurista ja tavasta elää, ja taas sadannen kerran sain selittää samoja asioita Suomesta. Kaikkia aina kiinnostaa eniten kuinka paljon ruoka maksaa Suomessa. Ja sitten kauhistellaan yhdessä Suomen kalleutta!
Magon koti on varmaan Meksikolaista keskiluokkaa. Tilaa on paljon, mutta seinät sekä lattia ovat betonia. Vessa oli olohuoneen yhteydessä, vesi tuli letkusta ja vessa huuhdeltiin ämpärimenetelmällä. Vessan ovena toimi lakana. "Puutarha" oli rakennustyömaata muistuttava iloinen sekoitus kaikkea mahdollista. Jännää kun Suomessa ei kehdata kylään kutsua edes parasta kaveria, jos tiskit on tiskaamatta. Mago oli selvästikin hyvin ylpeä talostaan ja kävimme jopa hänen kukkaset ja kanarianlinnut yksitellen läpi.
Viimeisinä viikkoina Bancon sosiaalityössä sain mahdollisuuden kurkistaa Pueblan köyhimpien kotiin. Yksi perhe asui jonkinlaisen sähkötolpan yhteyteen rakennetussa kodissa, jossa ovena/seinänä olivat paneelilaudat ja pahvilaatikot. Kyselyn vastausten perusteella heillä oli kuitenkin viemäröinti, juokseva vesi ja valaistus. Likaiset lapset juoksivat jaloissa kun teimme kyselyä, kaikesta huolimatta perheen äiti oli mitä auttavaisin ja ystävällisin. Vaikka rahaa ei näillä perheillä juuri olekaan, tervettä itsekunnioitusta kuitenkin löytyy. Aika moni on jo sanonut ettei enää halua Bancon ruoka-avustusta koska lahjoitettava ruoka on jo mennyt pilalle. Ja tottahan se on! Työskennellessäni Bancon tiloissa voin välillä pahoin pilalle menneiden vihannesten hajusta. Ja monesti kuivatuotteiden viimeinen käyttöpäivä on mennyt jo vuosia sitten. Pilalle menneet tuotteet ovat aiheuttaneet jo ennestään sairaille ihmisille lisää sairauksia ja vatsakipuja. Sosiaalityöntekijät sitten vakuuttelevat, että nykyisin tuotteet ovat täysin syötäviä, mikä ei aina pidä paikkaansa.
Kadotin muuten kuluneella viikolla myös puhelimeni. Olin palamassa töistä ikivanhalla pakettiauton romulla, joka siis toimii bussina. Tuttuun tapaan kuski kaahaa ja bussi lentää ilmaan puolisen metria, kun kuski kaahaa täysiä hidasteeseen. Olin ihan rättiväsynyt ja en oiken kunnolla muista mitä oikeastaan edes tapahtui. Luulen, että kännykkä on ollut kädessäni ja tömähdyksen voimasta kännykkä on tipahtanut lattialle. Kun tömähdyksestä on selvitty alan etsimään puhelintani mutta en enää löytänyt kännykkää mistään. Vikkeläsormiset kanssamatkustajat ottivat siis hyödyn irti tästä pikku onnettomuudesta. Kännykän katoaminen ei niin haittaa. Se maksoi aikanaan hurjat 20 euroa eikä saldoakaan ollut paljon jäljellä. Kännykän mukana katosi kuitenkin hyviä muistoja, kun kaikki puolen vuoden aikana saamani viestit katosivat puhelimen myötä. Yksi siskoistani (ei se vihainen) lahjoitti käyttööni vanhan puhelimensa, jolla aion pärjätä loppuajan. Uusi numeroni on 52 (44) 22 21 26 46 77. Tuosta 44 en ole ihan varma pitääkö sitä laittaa eteen vai ei.
Keskiviikkona alkaa Siijuven loppuleiri.
Leiripaikka Iztapan de la Sal ei kuulosta yhtään hassummalta paikalta lomailla viisi päivää.
Aurinkoista viikkoa!
ps. tunnen oloni todella hyväksi, koska Siijuven Imelda ja Jorge sanoivat olevansa ylpeitä minusta MVF tapahtuman onnistumisen vuoksi :)
