Nytkö se on ohi?

Perjantaina oli viimeinen päiväni töissä...hyvin vaikea uskoa, että aikani Meksikossa lähenee loppuaan. Olen selkeästi päässyt yli kulttuurishokin inho-masennus vaiheesta ja koko kesäkuun olen nauttinut ajastani täällä täysin siemauksin. Jälkikäteen ajateltuna kärsin melkein kaksi kuukautta pahasta olosta ja minun oli hyvin vaikea löytää mitään positiivista mistään. Kaikkien neuvojen mukaisesti yritin opiskella kieltä ja uppotua kulttuuriin vieläkin enemmän, mutta lääkettä masennukseen ei löytynyt mistään. Kunnes sitten kesäkuun koittaessa vanne alkoi löystyä ja nyt minun ei enää tarvitse etsimällä etsiä syitä miksi pidän Meksikosta. Yhtenä suurena syynä iloon ja onneen on kielen oppiminen. Enää väärinkäsityksiä ei tule ja pystyn keskustelemaan jo lähes kaikesta espanjaksi. Olen myöskin tottunut kaikkiin ärsyttäviin Meksikolaisiin tapoihin, tottumuksiin ja piirteisiin, jotka aiemmin saivat minut hermoromahduksen partaalle.

Tuntuu myös todella helpottavalta, että Esa on tulossa tänne jo 9 aamun päästä!!! Käsittämätöntä, että kuuden kuukauden odotus on kohta ohi. Jossain vaiheessa olin ihan varma, että en tule enää näkemään miestäni ja välimatka tuntui sairaan ahdistavalta. Nyt ehkä jo uskaltaa sanoa, että tästä koitoksesta selvittiin ja kohta pääsemme taas elämään yhteistä elämää.

Kulunut viikko on kokonaisuudessaan varmaan ollut yksi parhaimpia täällä. Olemme viettäneet paljon aikaa Malinche porukan kanssa, käyneet muun muassa elokuvissa, keilaamassa, syömässä ja juhlimassa. Kunpa vain olisin tutustunut näihin ihaniin hulluihin jo aiemmin!

Perhe ei ole ollut tyytyväinen myöhäisiin iltoihin ja siskoni on ärsyyntynyt ovien "paiskomisesta" öisin. Tuttuun tapaan täällä ei kuitenkaan keskustella asioista vaan ensimmäisellä kerralla siskoni lähetti minulle meiliä ja toisella kerralla löysin sänkyni päältä lapun, jossa luki englanniksi "please be quiet, we are sleeping". Tuntuu vähän ärsyttävältä, koska itse olen aina kiltisti ollut kommentoimatta heidän metelöintiä iltaisin. Siskoni kun ei ole mikään hiljaisin ihminen maailmassa...Noh, enää neljä yötä tässä kodissa.

Lauantaina sain kutsun syömään MVF soijakurssin vetäjän luokse. Oli ihan mielenkiintoista päästä vierailulle taas yhteen kotiin. Mago ja hänen miehensä olivat hyvin kiinnostuneita Suomen kulttuurista ja tavasta elää, ja taas sadannen kerran sain selittää samoja asioita Suomesta. Kaikkia aina kiinnostaa eniten kuinka paljon ruoka maksaa Suomessa. Ja sitten kauhistellaan yhdessä Suomen kalleutta!

Magon koti on varmaan Meksikolaista keskiluokkaa. Tilaa on paljon, mutta seinät sekä lattia ovat betonia. Vessa oli olohuoneen yhteydessä, vesi tuli letkusta ja vessa huuhdeltiin ämpärimenetelmällä. Vessan ovena toimi lakana. "Puutarha" oli rakennustyömaata muistuttava iloinen sekoitus kaikkea mahdollista. Jännää kun Suomessa ei kehdata kylään kutsua edes parasta kaveria, jos tiskit on tiskaamatta. Mago oli selvästikin hyvin ylpeä talostaan ja kävimme jopa hänen kukkaset ja kanarianlinnut yksitellen läpi. 

Viimeisinä viikkoina Bancon sosiaalityössä sain mahdollisuuden kurkistaa Pueblan köyhimpien kotiin. Yksi perhe asui jonkinlaisen sähkötolpan yhteyteen rakennetussa kodissa, jossa ovena/seinänä olivat paneelilaudat ja pahvilaatikot. Kyselyn vastausten perusteella heillä oli kuitenkin viemäröinti, juokseva vesi ja valaistus. Likaiset lapset juoksivat jaloissa kun teimme kyselyä, kaikesta huolimatta perheen äiti oli mitä auttavaisin ja ystävällisin. Vaikka rahaa ei näillä perheillä juuri olekaan, tervettä itsekunnioitusta kuitenkin löytyy. Aika moni on jo sanonut ettei enää halua Bancon ruoka-avustusta koska lahjoitettava ruoka on jo mennyt pilalle. Ja tottahan se on! Työskennellessäni Bancon tiloissa voin välillä pahoin pilalle menneiden vihannesten hajusta. Ja monesti kuivatuotteiden viimeinen käyttöpäivä on mennyt jo vuosia sitten. Pilalle menneet tuotteet ovat aiheuttaneet jo ennestään sairaille ihmisille lisää sairauksia ja vatsakipuja. Sosiaalityöntekijät sitten vakuuttelevat, että nykyisin tuotteet ovat täysin syötäviä, mikä ei aina pidä paikkaansa.

Kadotin muuten kuluneella viikolla myös puhelimeni. Olin palamassa töistä ikivanhalla pakettiauton romulla, joka siis toimii bussina. Tuttuun tapaan kuski kaahaa ja bussi lentää ilmaan puolisen metria, kun kuski kaahaa täysiä hidasteeseen. Olin ihan rättiväsynyt ja en oiken kunnolla muista mitä oikeastaan edes tapahtui. Luulen, että kännykkä on ollut kädessäni ja tömähdyksen voimasta kännykkä on tipahtanut lattialle. Kun tömähdyksestä on selvitty alan etsimään puhelintani mutta en enää löytänyt kännykkää mistään. Vikkeläsormiset kanssamatkustajat ottivat siis hyödyn irti tästä pikku onnettomuudesta. Kännykän katoaminen ei niin haittaa. Se maksoi aikanaan hurjat 20 euroa eikä saldoakaan ollut paljon jäljellä. Kännykän mukana katosi kuitenkin hyviä muistoja, kun kaikki puolen vuoden aikana saamani viestit katosivat puhelimen myötä. Yksi siskoistani (ei se vihainen) lahjoitti käyttööni vanhan puhelimensa, jolla aion pärjätä loppuajan. Uusi numeroni on 52 (44) 22 21 26 46 77. Tuosta 44 en ole ihan varma pitääkö sitä laittaa eteen vai ei.

Keskiviikkona alkaa Siijuven loppuleiri. Leiripaikka Iztapan de la Sal ei kuulosta yhtään hassummalta paikalta lomailla viisi päivää.

Aurinkoista viikkoa!


ps. tunnen oloni todella hyväksi, koska Siijuven Imelda ja Jorge sanoivat olevansa ylpeitä minusta MVF tapahtuman onnistumisen vuoksi :)

La Malinche 4,461 m Meksikon kuudenneksi korkein vuori

Sisäinen Carina Räihäni pääsi taas toteuttamaan itseään viikonloppuna La Malinchella. Ammattiurheilijamaisuus oli kyllä suorituksestani hyvin kaukana, kun muutaman tunnin yöunien jälkeen ja tankkaamatta lähdin kapuamaan vuorta. Kaikesta huolimatta pääsin noin 3 000 metriin ja vasta viimeinen noin tunnin osuus jäi suorittamatta energiavajeen vuoksi. Ehkä seuraavalla kerran jätän illan juhlat väliin ja keskityn olennaiseen...En tullut ajatelleeksi, että olen oikeasti kiipeämässä korkealle vuorelle, jossa olosuhteet ovat hieman erilaiset. Kiipeäminen kokonaisuudessaan oli paljon rankempaa, kuin olin kuvitellut. Sydän parkani takoi hurjaa vauhtia, kun kapusin jyrkkää mäkeä.

La Maliche on tulivuori, joka on viimeksi purkautunut noin 3100 vuotta sitten. 
Vuori sijaitsee Malinchen kansallispuistossa noin parin tunnin päästä Pueblasta.

Reissuporukka oli mitä parhainta ja matkasta ei todellakaan puuttunut seikkailuja. Ensimmäiseksi haasteeksi muodostui auton ja kuskin puute, seuraavaksi haasteeksi taksin hajoaminen ja kolmanneksi  viinaan menevä kuski. Haasteita myös aiheutti Saksalaisten piheys ja ahneus. Kun muut solidaarisesti söivät oman osansa, Saksalaiset söivät myös muiden eväät. He eivät myöskään suostuneet maksamaan polttopuista, vaikka nuotion lämmöstä nauttivatkin. Olenkin tullut siihen tulokseen, että piheys on geeneissä. Itse en jaksa enää hirveästi stressata rahoista, mieluummin hankin ystäviä kuin vihamiehiä, enkä kitise turhista penneistä.

Lisää haasteita matkaan saimme sunnuntaina, kun paluumatka Pueblaan jouduttiin tekemään ilman toista autoa. Yksi kuskeista sai tarpeeksi Saksalaisten käytöksestä ja päätti lähteä yksin kotiin. Osa reissulaisista joutui sitten palaamaan bussilla takaisin Pueblaan. Saksalaisten käytös ei itselleni tullut yllätyksenä, koska olenhan viettänyt heidän kanssaan ensimmäiset kuukaudet täällä. Puolivuotisen loppupuolella elämääni on onneksi tullut myös muita tyyppejä, joiden kanssa voi viettää aikaa.

Malinchella oli mukana myös Ricardo, jonka veli on viettänyt Suomessa vapaaehtoisvuoden. Lauantaina menen heille kylään syömään salmiakkia ja tekemään ruokaa. Ehkä tarjolla on myös ruisleipää!

Nimin: enää tämä viikko töitä

Mun huippuhetki. Taustalla Tlaxcalan kaupunki

Chris, Kristina ja Cedric. Itse lähdin paluumatkalle tämän
kuvan oton jälkeen ja kaverit painuivat ylös asti.

Tältä kylänmieheltä ostimme Pulquet juotavaksi.

Mujeres Productivas tapahtuma

Nyt täytyy heti alkuun hehkuttaa, että miten hyvin kaikki sujui menneenä lauantaina. Ihmisiä ei tullut paljoa, arviolta noin 140, mutta tunnelma tapahtumassa oli aivan upea. Kaikki kiitos Siijuven Marcolle, joka kunniakkaasti hoiti kuuluttajan hommia ja piti tunnelmaa yllä. Lippu tapahtumaan maksoi 25 pesoa ja siihen hintaan kuului soija bocadilloja, kakkua, donitseja, gelatiiniherkkuja ja limua. Nämä kaikki tuotteet lahjoittivat mm. Banco de Alimentos ja Crispy Creme. Kaikki lipun ostaneet saivat myös oikeuden osallistua arvontaan, jossa palkintona iPod, MP4, lastentarvikkeita jne. Ipodin lahjoitti joku paikallinen yritys, lastentarvikkeet Baby Mink, Majoccalta tuli muun muassa vaatteita. Ainoastaan MP4 ostettiin arvontaa varten.

Hyvin onnistunutta tapahtumaa juhlittiinkin sitten aamun asti Siijuven porukan kanssa. Ilta oli alkuun hyvin perinteinen Meksikolais-Suomalainen ilta grillauksineen ja mariachi musiikkeineen. Jossain vaiheessa joku toi pöytään pari tequila pulloa ja siitä se sitten lähti. En ole ikinä elämässäni juonut niin paljon tequilaa, ja olo olikin sitten sen mukainen sunnuntaina. Jotenkin sitä vaan innostui meyr-juomapelin vietäväksi. Jorgen laskujen mukaan tequilaa meni yhteensä 3 litraa...

Tänään laskettiin Rocion kanssa tapahtuman tulot ja kulut, ja voitolle jäätiin noin 8000 pesolla. Sillä rahalla MVF saa uuden monitoimilaitteen ja uudet rummut lapsille. Olen aivan hirmu tyytyväinen tulokseen.

Kiitti & kuitti

ps. Kuvia tapahtumasta täällä

-T

Naisen asema Meksikossa

Tänään opin miltä naisista täällä tuntuu ja olen hyvin hämmentynyt. Kävin Bancon tiloissa mainostamassa lauantain tapahtumaamme ja suurin osa Bancon asiakkaista tuntui olevan hyvin kiinnostunut Mujeres Vasos Frágileksen kursseista. Juttelin vähän enemmänkin kahden naisen kanssa (toinen heistä vasta 14-vuotias naisenalku ) ja keskustelun jälkeen olin lähellä itkeä. Nämä naiset ovat niin alistettuja etteivät he edes ymmärrä, että nainen pystyy aivan samaan siinä missä mieskin. Heillä ei ole minkäänlaista uskoa itseensä ja kykyihinsä. Aina tähän päivään asti olin mielessäni vähätellyt Mujeres Vasos Frágileksen kurssitarjontaa ja ihmetellyt miksei naisille opeteta jotain "oikeasti hyödyllistä". Nämä naiset hädin tuskin uskaltavat tulla koru- ja ilmapallokoristelukursseille, koska heille on lapsesta saakka opetettu ettei heistä ole mihinkään. Tämä kaikki tuntuu minusta hyvin hämmentävältä ja olen suorastaan vihainen. On hyvin vaikea samaistua alistettuihin naisiin, koska itse olen saanut onnellisesti kasvaa kulttuurissa, jossa nainen ja mies ovat samanarvoisia. Tämän päivän jälkeen kuitenkin ymmärrän taas enemmän minkälaisessa kulttuurissa täällä eletään. Tuo 14-vuotias tyttö on muuten raskaana ja hänet potkaistiin ulos vanhempiensa asunnosta. Annoin numeroni ja kehoitin häntä tulemaan MVF:lla käymään joku päivä. Kurssitarjonnan lisäksi MVF tarjoaa psykologista apua, ja tyttö todellakin tarvitsee jonkun kenelle puhua.

Machoismi on syvällä tämän maan juurissa. Olenhan itsekin saanut kokea ahdistelua miesten taholta ja ei ole päivääkään, kun joku ei huutele tai viheltele kaduilla. Täällä nainen on miehen omaisuutta, käyttötavaraa jonka saa hylätä kuin vanhan vaatteen. Mietin myös oman (Meksikon) perheeni kasvatusmetodeja. Regina 2-vuotta saa aina kehuja jos hänellä on nätit vaatteet päällä. Niin isoisä kuin isä viheltävät hänelle ja kehuvat kilpaa "que guapa, hermosa, princesa..." Regina myös haluaa meikata joka päivä niin itseään kuin kaikkia muita. Enpä ole kertaakaan kuullut, että häntä kehuttaisi jostain hyvin tehdystä asiasta. Kärjistetysti sanottuna vain sillä on merkitystä miltä nainen näyttää. Onneksi kolme siskoani ovat kuitenkin yliopiston käyneitä ja he työskentelevät hyvissä ammateissa. Ehkä Reginakin isona ymmärtää myös koulutuksen ja itsensä kehittämisen tärkeyden.

Muuten päivä Bancolla oli taas aivan ihana. Vanhat tutut tulivat halaamaan ja ihmettemään, että missä guera (blondi) on ollut. Lapset joiden kanssa piirtelimme aiemmin, kaipasivat kovasti uutta piirustuspäivää ja sellaisen heille lupasinkin...täytyykin kysyä isolta pomolta Lalolta lupa uuteen värityspäivään. Tänään selvisi myös syy siihen miksi Banco pyytää rahaa ruoka-avustuksista. Täällä ihmiset eivät kuulemma arvosta ruokaa, jos se annetaan ilmaiseksi. Siksi isosta ruokasäkistä pyydetään 50 pesoa.

Kaiken tämän jälkeen ymmärsin taas miten tärkeää auttaminen ja välittäminen on. Ne asiat joita me Euroopassa pidämme itsestäänselvyyksinä, kuten tasa-arvo, asunto, ruoka ja puhdas vesi, ovat täällä asioita joista joutuu taistelemaan.

Lupasin itselleni jatkaa vapaaehtoistyötä Suomessa. Soppajonot kasvavat, eläimiä hylätään, vanhukset kuolevat yksinäisyyteen ja moni nuori on syrjäytymisen vaarassa. Lupaan käyttää viikossa aikaani vaikka kaksi tuntia jonkin järjestön hyväksi ja haastan teidät kaikki mukaan. Jos aika ei riitä, monille järjestöille voi vaikka lahjoittaa vanhoja vaatteita, mattoja, lakanoita ja astioita. Banco de Alimentoksen köyhät kulkevat muuten aina samoissa vaatteissa. Jos teiltä löytyy ylimääräisiä vaatteita joista haluatte luopua, voitte antaa niitä Esan mukaan tänne vietäväksi. 

Näistä linkeistä löytyy joitain Suomalaisia järjestöjä.



http://www.nicehouse.fi/lastenhu/linkit/jarjesto.htm

http://www.hesy.fi/

http://hurstinapu.net/index.php?option=com_content&task=view&id=20&Itemid=35


Huomenna on MVF juhla. Saa nähdä tuleeko yöllä uni, kun jännittää niin paljon!

-T

Meksikon ihanat hullut

Eilen oli taas kiva päivä MVF:lla. Tein Suomi esitelmän, jotta kaikki varmasti tietävät kuinka upea kotimaa minulla on ja lisäksi askartelin tapahtumaan ruokalippuja. Kävimme Rocion kanssa viereisellä koululla promoamassa tapahtumaa ja juttelemassa mammojen kanssa. Alue oli tähän mennessä köyhin, jonka täällä olen nähnyt. Roskia oli joka puolella kasoittain ja kulkukoirat etsivät ruokaa jätekasoista. Kaikki talot olivat betoniharkoista tehtyjä, ovina palvelivat laudanpätkät tai pahvilaatikot.

Rocion mies tiedusteli olenko lukenut raamattua ja hänelle vastisin hyvin yksiselitteisesti että en ole. Pidin myös hyvin tarkkaan huolen siitä ettemme jää kahden, joten eilisen työpäivän raamatun anti jäi tuohon yhteen lauseeseen. Söimme pitkästä aikaa kaikki yhdessä ja keskustelimme taas Suomen ja Meksikon eroista. Hyvä päivä kaiken kaikkiaan ja lähtiessäni hymyilin matkalla pikkubussille. Vaikka koko perhe onkin vähän hulluja "medio locoja" tulen kaipaamaan heitä aivan älyttömästi. Tulen luultavasti tuntemaan suurta tuskaa, kun lopetan työni. Haluaisin vielä auttaa heitä jotenkin tai ainakin olla varma siitä, että projektissa tulee jatkossakin työskentelemään vapaaehtoinen.

Vaihdoin muuten eilen kuntosalia, koska edellisellä salilla joutui jumppaaaman 30 asteen kuumuudessa ilman ilmastointia. Varsinaista hot gymiä sanoisinko! Uudella salilla on paljon cardiolaitteita, ilmastointi, jumppatunteja ja ilmainen personal trainer. Jumppasin eilen PT:n kanssa ja hän pistikin minut kunnon rääkkiin. Päivän kruunasi oleilu perheen kanssa. Juttelin pari tuntia Maman kanssa ja laskimme hänen puolen sukulaisiaan, joita tähän päivään mennessä on kertynyt kunnioitettavat 63 kappaletta. Yhtäkään näistä 63:sta sukulaisesta en ole vielä päässyt näkemään, koska logistiikka ei kuulemma anna myöten.


Kohta lähden business-neuvotteluihin Bancolle Rocion kanssa. Tavoitteenani on saada heidät ostamaan ainakin 30 lippua lauantain tapahtumaan.

Love u all!

-Tiina

Edit: kolme tuntia myöhemmin.

Kävin yksin Bancolla, koska Rociolle on edelleen tärkeämpää osallistua MVF:n kursseille ja höpöttää naisten kanssa. Sain kuitenkin puhuttua Bancolta lisää lahjoituksia tapahtumaan. Paluumatkalla koin taas ahdistelua, kun ällöttävä machomies halusi tutustua minuun lähemmin kerjäämällä pusuja bussipysäkillä. Jos mielialani ei olisi alkuviikosta kohonnut näihin lukemiin, olisin varmaan tirauttanut itkut tai potkaissut miestä kulkusille. Nyt tyydyin vain nauramaan säälittävälle yritykselle.

Kun tulin MVF:n tiloihin täällä maisteltiin soijarommia ja naikkoset olivat hyvässä nousuhiprakassa. Rocion mies joka aina moittii minua liiasta juhlimisesta oli itsekin aika notkeena. Hyvät oli rommit...ehkä parasta mitä soijasta saa valmistettua!