Kaikki uusi ja ihmeellinen tuntuu nyt olevan mennyttä ja elän täällä normi arkea. Tällä hetkellä tunnen ehkä enimmäkseen riittämättömyyttä vajaan kielitaidon vuoksi. En tiedä mitä minulta odotetaan ja tuntuu, etten osaa auttaa tarpeeksi hyvin. Koitan pitää mielessäni, että olen työskennellyt vasta viikon, eikä siinä ajassa kukaan pysty tekemään ihmeitä.
Ihmeistä puheen ollen, olen oppinut paljon katolilaisuudesta. Itse katolinen kirkko on mielestäni täysin nolla, mutta pidän kaikista pienistä jutuista mitä katoliset tekevät. Ihmeet, rukoukset, enteet ja eleet ovat tälle pinttyneelle pakanalle uutta ja ihmeellistä. On hauska huomata, kun kirkon tai uskonnollisen patsaan ohi kuljettaessa tehdään ristinmerkkejä niin kotona kuin kaupungilla. Vaikka en perinteisessä mielessä usko jumalaan ja en kannata kirkkoja, kunnioitan kaikkien uskoa ja uskontoja. Meksikon mamani oli hyvin mielissään, kun annoin luvan laittaa Guadalupen neitsyen kalenterin seinälleni. Tulevalla matkalla Oaxacaan aion ehdottomasti vierailla kirkossa, jossa perinteiset uskonmenot sekoittuvat vanhoihin luonnon uskontoihin.
Koska työkavereideni mielestä olen liian laiha, he syöttävät minua kuin jouluksi lihotettavaa porsasta. Meksikossa on epäkohteliasta jättää syömättä, joten kiltisti laitan suuhuni kaikki tortillat ja muut herkut. Jotta en ihan paisu muodottomaksi, käyn työkavereiltani salaa Leon kuntosalilla. Leon sali on eittämättä kaikista räkäisin sali, jossa olen koskaan ollut. Salilta kuitenkin löytyy kaikki tarvittava ja itse Leo on voittanut yhtä sun toista kehonrakennuksen saralla. Eilen kuntosalilla polkiessani pyörää sain seuraksi nuoren poikasen. Heitimme läppää ja parin lauseen jälkeen nuori herra halusi numeroni, koska "Quiero bailar contigo!" Tein virheen kertoessani, että seurustelen mutta poikaystäväni on siis Suomessa. Pitäisihän minun jo tietää, ettei sillä ole täällä mitään merkitystä! Onneksi en muista Meksikon numeroani, joten ei tarvitse odottaa soittoa ihan lähiaikoina. Luulin tilanteen päättyvän onnellisesti, mutta tämä Pedro, Luis, Juan mikälie alkoi räpsimään minusta kännykkäkameralla kuvia, kun hikisenä poljin kuntopyörää! Tajusi sentään lähteä lätkimään, kun peitin käsilläni kasvot jokaisessa kuvassa.
Huomenna olen menossa jonkun-tutun-joka-tuntee-jonkun syntymäpäiville. Sain kutsun työkaveriltani, jonka kanssa teemme kotisivuja Mujeres Vasos Fragiles-järjestölle. Luis lupasi, että hänen ystävät opettavat minulle niin paljon kirosanoja, kuin vaan jaksan opetella. Ehkä niistä on apua, kun seuraavan kerran olen kuntoilemassa.
Besos
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
torstai 20. tammikuuta 2011
Kuvia kotikaupungistani
 |
| Naapurin perro |
 |
| Kaunis Centro historico |
 |
| Pastellitaloja |
 |
| Naomi & Marco katedraalin edessä |
 |
| Katedraalin katto |
 |
| Jesus Cristus |
 |
| Rukouskynttilöitä. Jokainen väri edustaa jotain, punainen muistaakseni katumusta. |
 |
| Katedraali |
Pueblan monet kasvot
Pueblan osavaltion pääkaupunki Puebla on yksi Meksikon rikkaimmista kaupungeista. Pueblan osavaltio on taas yksi Meksikon köyhimpiä osavaltioita. Joka päivä näen tämän ristiriitaisuuden kulkiessani kaupungilla. Vain muutaman korttelin päässä kauniista, siististä, hyvinhoidetusta turistien suosimasta centro historicosta näkee ihmisiä, jotka koittavat keinolla millä hyvällä tulla toimeen, ränsistyneitä ja likaisia taloja, jengejä, narkkareita, juoppoja...
Tänään pelkäsin ensimmäistä kertaa Mexicossa, kun töistä palatessani kuljimme Marcon kanssa Pueblan katuja. Yhtäkkiä Marco sanoi "no english" ja minä lakkasin melkein hengittämästä. Edessämme oli nuoria jengiläisiä, jotka ilmeisesti kaupittelevat huumeita ko. kadulla. Mitään ei tapahtunut, mutta tilanne oli aika kuumottava. Ja tämä katu on kävelymatkan päässä siitä kauniista, pastellinvärisestä turistikeskuksesta. Myöhemmin työkaverini Chris kertoi, että samainen katu on se ainut jota pitää välttää Pueblassa, muuten paikka on kuin mummon kukkarossa. Joten älkää huoliko, en ole enää menossa sinne kadulle!
Jokaisissa liikennevaloissa on joko kaupittelijoita, äiti lapsensa kanssa, soittajia, sirkustaiteilijoita...ihan mitä vain! Mun ehdoton suosikki on klovni, joka hyppäsi bussiin juttelemaan mun kanssa. Itku taas meinasi tulla, kun eräs herra kaupitteli koiranpentuja 300 pesolla.
Pueblan bussit aiheuttavat päänvaivaa joka päivä. Busseilla ei tietenkään ole aikatauluja eikä oikein varmoja reittejäkään. Kun haluan kyytiin menen kadunvarteen ja heilutan bussille, jossa lukee oikeat paikannimet tai oikea numero. Nyt tiedän jo viitisen bussia, joilla pääsen töihin tai keskustaan. Projektini sijaitsevat täysin eri puolilla kaupunkia, joten tässä on tullut nähtyä lähes koko Puebla.
Myös Pueblan kadunnimet ja niiden logiikka aiheuttavat päänsärkyä. Keskustaan mennessä kadut ovat joko Poniente, Norte tai Sur. Norte on pohjoisen suuntaa, Sur etelän ja Poniente on niiden risteävä katu. Sitten kun lähdetään pois keskustasta nimet voi olla mitä vain. Itse asun Colonia Villa Posadas, Calle Esmeraldalla. Oman korttelini tunnen jo hyvin, neuvon jopa taksikuskeja oikeaan osoitteeseen!
Taksikuskit sitten ovatkin taas oma osionsa. Taksin hinta pitää aina neuvotella etukäteen, naiset saavat tietenkin paremman hinnan, kalleinta - mutta turvallisinta on soittaa taksi. Eräälle taksikuskille jouduin jo valehtelemaan olevani naimisissa ja mieheni Esa odottaa kotona. Tällä tavalla välttää numerokyselyt, koska paikallisia ei haittaa, jos mies on Suomessa!
Tänään kävin tutustumassa Bancos Alimentokseen. Alimentos antaa ruoka-avustusta Pueblan köyhille sekä järjestää erilaisia tapahtumia. Projekti vaikuttaa hyvin organisoidulta ja projektin ihmiset todella osaavilta. En ole ihan varma omasta toimenkuvastani, koska Marco oli taas säätämässä jotain muuta samaan aikaan, kun toimenkuvaani käytiin läpi espanjaksi! Luulisin, että työskentelen markkinoinnissa, autan materiaalien valmistuksessa sekä tapahtumien järjestämisessä. Markkinointitiimissä työskentelee lisäksi maailman mukavin nainen (en muista nimeä), joka tällä hetkellä tekee kaiken alusta loppuun asti itse! Apua siis tarvitaan. Maanantaina käymme kuvaamassa avustettavia, samalla pääsen tutustumaan Pueblan köyhistä köyhimpään osaan Sierraan. Kuvausmatka saattaa olla rankka kokemus, mutta mielestäni on äärimmäisen tärkeä tietää ja tuntea miksi tätä työtä tehdään.
Maa on hyvin ristiriitainen, kuten myös tunteeni tätä maata kohtaan. Vihaan eläimien huonoa kohtelua, luokkaeroja ja ihmisten välinpitämättömyyttä. Mutta Meksiko on ikuisesti sydämessäni, koska äärimmäisestä köyhyydestä huolimatta en ole koskaan tavannut yhtä ihania ihmisiä. Auttaminen, sydämellisyys ja iloisuus ovat aitoa.
Vaikka Siijuven yhteyshenkilöt säätää kaikkea ja kukaan ei ole koskaan ajoissa, en voi olla pitämättä heistä. Iloisuus ja avoimuus on tarttuvaa, enkä jaksa turhia stressata. Mitä sitten, jos odotan puoli tuntia, mitä sitten jos sovittua tapaamista ei ollutkaan? Meksikolaisten mielenmaisemasta on hyvä ottaa oppia, suosittelen kaikille lämpimästi!
Besos
Tänään pelkäsin ensimmäistä kertaa Mexicossa, kun töistä palatessani kuljimme Marcon kanssa Pueblan katuja. Yhtäkkiä Marco sanoi "no english" ja minä lakkasin melkein hengittämästä. Edessämme oli nuoria jengiläisiä, jotka ilmeisesti kaupittelevat huumeita ko. kadulla. Mitään ei tapahtunut, mutta tilanne oli aika kuumottava. Ja tämä katu on kävelymatkan päässä siitä kauniista, pastellinvärisestä turistikeskuksesta. Myöhemmin työkaverini Chris kertoi, että samainen katu on se ainut jota pitää välttää Pueblassa, muuten paikka on kuin mummon kukkarossa. Joten älkää huoliko, en ole enää menossa sinne kadulle!
Jokaisissa liikennevaloissa on joko kaupittelijoita, äiti lapsensa kanssa, soittajia, sirkustaiteilijoita...ihan mitä vain! Mun ehdoton suosikki on klovni, joka hyppäsi bussiin juttelemaan mun kanssa. Itku taas meinasi tulla, kun eräs herra kaupitteli koiranpentuja 300 pesolla.
Pueblan bussit aiheuttavat päänvaivaa joka päivä. Busseilla ei tietenkään ole aikatauluja eikä oikein varmoja reittejäkään. Kun haluan kyytiin menen kadunvarteen ja heilutan bussille, jossa lukee oikeat paikannimet tai oikea numero. Nyt tiedän jo viitisen bussia, joilla pääsen töihin tai keskustaan. Projektini sijaitsevat täysin eri puolilla kaupunkia, joten tässä on tullut nähtyä lähes koko Puebla.
Myös Pueblan kadunnimet ja niiden logiikka aiheuttavat päänsärkyä. Keskustaan mennessä kadut ovat joko Poniente, Norte tai Sur. Norte on pohjoisen suuntaa, Sur etelän ja Poniente on niiden risteävä katu. Sitten kun lähdetään pois keskustasta nimet voi olla mitä vain. Itse asun Colonia Villa Posadas, Calle Esmeraldalla. Oman korttelini tunnen jo hyvin, neuvon jopa taksikuskeja oikeaan osoitteeseen!
Taksikuskit sitten ovatkin taas oma osionsa. Taksin hinta pitää aina neuvotella etukäteen, naiset saavat tietenkin paremman hinnan, kalleinta - mutta turvallisinta on soittaa taksi. Eräälle taksikuskille jouduin jo valehtelemaan olevani naimisissa ja mieheni Esa odottaa kotona. Tällä tavalla välttää numerokyselyt, koska paikallisia ei haittaa, jos mies on Suomessa!
Tänään kävin tutustumassa Bancos Alimentokseen. Alimentos antaa ruoka-avustusta Pueblan köyhille sekä järjestää erilaisia tapahtumia. Projekti vaikuttaa hyvin organisoidulta ja projektin ihmiset todella osaavilta. En ole ihan varma omasta toimenkuvastani, koska Marco oli taas säätämässä jotain muuta samaan aikaan, kun toimenkuvaani käytiin läpi espanjaksi! Luulisin, että työskentelen markkinoinnissa, autan materiaalien valmistuksessa sekä tapahtumien järjestämisessä. Markkinointitiimissä työskentelee lisäksi maailman mukavin nainen (en muista nimeä), joka tällä hetkellä tekee kaiken alusta loppuun asti itse! Apua siis tarvitaan. Maanantaina käymme kuvaamassa avustettavia, samalla pääsen tutustumaan Pueblan köyhistä köyhimpään osaan Sierraan. Kuvausmatka saattaa olla rankka kokemus, mutta mielestäni on äärimmäisen tärkeä tietää ja tuntea miksi tätä työtä tehdään.
Maa on hyvin ristiriitainen, kuten myös tunteeni tätä maata kohtaan. Vihaan eläimien huonoa kohtelua, luokkaeroja ja ihmisten välinpitämättömyyttä. Mutta Meksiko on ikuisesti sydämessäni, koska äärimmäisestä köyhyydestä huolimatta en ole koskaan tavannut yhtä ihania ihmisiä. Auttaminen, sydämellisyys ja iloisuus ovat aitoa.
Vaikka Siijuven yhteyshenkilöt säätää kaikkea ja kukaan ei ole koskaan ajoissa, en voi olla pitämättä heistä. Iloisuus ja avoimuus on tarttuvaa, enkä jaksa turhia stressata. Mitä sitten, jos odotan puoli tuntia, mitä sitten jos sovittua tapaamista ei ollutkaan? Meksikolaisten mielenmaisemasta on hyvä ottaa oppia, suosittelen kaikille lämpimästi!
Besos
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Mujeres Vasos Fragiles
Finally! Tänään kävin tutustumassa projektiin Mujeres Vasos Fragiles. Nyt viimeistään olen täysin myyty ajatukselle toisten auttamiselle ja vihdoinkin tuntuu siltä, että olen löytänyt sen, mitä niin kauan olen etsinyt. Uskomaton tyytyväisyyden, onnellisuuden ja helpotuksen tunne valtasi mut täysin, kun keskustelin projektin ihmisten kanssa. Olen löytänyt perille.
Projektissa työskentelee perhe; mama, papa ja heidän kaksi lastaan. Heidän lisäksi projektissa työskentelee oman alansa osaajia, kuten musiikinopettajia, käsityöopettajia ja kotitalousopettajia. Arkipäivisin Vasos pitää kursseja yhteisön naisille, lauantaisin kursseja lapsille ja lisäksi torstaisin Vasos käy opettamassa lähiseudun kouluissa. Minä olen mukana keskiviikkoisin, kun naiset valmistavat soijaa ja lauantaisin, kun lapset opettelevat soittamaan pianoa, rumpuja tai kitaraa. Tehtävänkuvani on aika laaja, hoidan kaikenlaista aina pikku asioista suuriin kokonaisuuksiin. Pidän silmällä soittimia ja kerron, jos niille tarvitaan huoltoa tai uusia osia, organisoin lasten syntymäpäiväjuhlia (monet lapsista on niin köyhistä perheistä, ettei perheellä ole varaa järjestää juhlia), valmistan lounasta ja hoidan juoksevia asioita. Näiden askareiden lisäksi Vasos toivoo minun ottavan yhteyttä kansainvälisiin järjestöihin, jotta he saisivat lisärahoitusta projektilleen. Kuulostaa haastavalta tehtävältä, mutta ei mahdottomalta. Ajattelin lähteä liikkeelle järjestön tunnettuuden lisäämisellä ja tehdä suunnitelman ulkoisia sidosryhmiä varten. Lisäksi järjestölle ei varmasti ole pahitteeksi tunnettuuden lisääminen oman yhteisön sisällä.
Voiko parempaa enää olla? Saan hyödyntää markkinoinnin osaamista, työskennellä järjestössä, ja olla ulkomailla. Esan kun saisi vielä lennätettyä tänne, kaikki olisi täydellistä!
Projektissa työskentelee perhe; mama, papa ja heidän kaksi lastaan. Heidän lisäksi projektissa työskentelee oman alansa osaajia, kuten musiikinopettajia, käsityöopettajia ja kotitalousopettajia. Arkipäivisin Vasos pitää kursseja yhteisön naisille, lauantaisin kursseja lapsille ja lisäksi torstaisin Vasos käy opettamassa lähiseudun kouluissa. Minä olen mukana keskiviikkoisin, kun naiset valmistavat soijaa ja lauantaisin, kun lapset opettelevat soittamaan pianoa, rumpuja tai kitaraa. Tehtävänkuvani on aika laaja, hoidan kaikenlaista aina pikku asioista suuriin kokonaisuuksiin. Pidän silmällä soittimia ja kerron, jos niille tarvitaan huoltoa tai uusia osia, organisoin lasten syntymäpäiväjuhlia (monet lapsista on niin köyhistä perheistä, ettei perheellä ole varaa järjestää juhlia), valmistan lounasta ja hoidan juoksevia asioita. Näiden askareiden lisäksi Vasos toivoo minun ottavan yhteyttä kansainvälisiin järjestöihin, jotta he saisivat lisärahoitusta projektilleen. Kuulostaa haastavalta tehtävältä, mutta ei mahdottomalta. Ajattelin lähteä liikkeelle järjestön tunnettuuden lisäämisellä ja tehdä suunnitelman ulkoisia sidosryhmiä varten. Lisäksi järjestölle ei varmasti ole pahitteeksi tunnettuuden lisääminen oman yhteisön sisällä.
Voiko parempaa enää olla? Saan hyödyntää markkinoinnin osaamista, työskennellä järjestössä, ja olla ulkomailla. Esan kun saisi vielä lennätettyä tänne, kaikki olisi täydellistä!
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
The Mexican Wedding
 |
| Matkalla jossain |
Kaikki me Siijuven vapaaehtoiset saimme kutsun häihin maaseudulle. Matkaa tehdessä ketään meistä ei tiennyt minne olemme menossa ja kenen häitä juhlitaan. Perille päästyämme meitä kuitenkin syötettiin ja juotettiin kuin kunniavieraita, sinänsä hauskaa, koska emme edes tunne hääparia! Meksikolaisittain juhliin kutsutaan kaikki tutut ja tutut kutsuvat omia tuttujaan. Mekin siis olimme jonkun tuttuja ja erittäin tervetulleita häihin. Maistoin juhlissa ensimmäistä kertaa maailmankuulua Pueblalaista mole-kastiketta. En ole ihan varma tykkäänkö, mutta mielenkiintoinen kokemus mole kuitenkin oli.
Häissä tuli hyvin nopeasti selville, että Meksikolaiset tykkäävät tanssia ja tanssittaa vaaleaihoisia ulkomaalaisia! Sain tanssia salsaa koko sydämeni kyllyydestä, ja nyt alan ehkä vähän ymmärtää perus-salsan kuvioita. Perus-salsan lisäksi häissä tanssittiin jotain outoja rivitansseja, jossa normi heilumisen lisäksi minun piti esittää härkätaistelijaa, ja suihkimme kaljoja muiden tanssijoiden päälle. Täysin hullua toimintaa jopa suomalaisen näkökulmasta! Hääparin vanhemmille ja kummeille toivotettiin onnea tanssimalla kulkueessa, jonka tanssijat heittivät päällemme tequilaa, olutta ja paperinpalasia. Kulkueen tärkeimpänä osana oli kalkkuna, jota yksi señor piti olallaan.
 |
| Kreisibailaajat |
 | ||
| Kalkkunalle kyytiä |
Yöllä myöhään meno oli kuulemma muuttunut kuumottavaksi, kun kuokkavieraat aseineen olivat ilmestyneet paikalle. Miehet kuitenkin tyytyivät vain uhitteluun ja naisten vikittelyyn. Itse olin jo samaan aikaan unten mailla turvallisesti.
Järkyttävän huonosti nukutun yön (300 kiloinen Paco kuorsasi kuin sata mylvivää sonnia ja kymmenen teini-ikäistä saksalaista olivat ihqu-kännissä) jälkeen lähdimme kylän markkinoille. Päivä parani kummasti, kun sain aamupalaksi parasta tortillaa ikinä ja join litran herkullista piña-narañja mehua. Alkupalaksi maistelin koppakuoriaisia, jotka maistuivat ihan sipsukoilta. Päivä parani entisestään kun sain kauan kaipaamani lämpöä ja aurinkoa matkalla näköalapaikalle.
 |
| Leveä ja korkea kanjoni... |
 |
| ... jonka pohjalla virtasi jo lähes kuivunut joki |
Vajaan kahden viikon Meksikon komennuksen jälkeen totesin tänään, että minulla ei ole enää kontrollia omasta elämästä. Joku muu tekee lähes kaikki päätökset puolestani, ja saan sitten ehkä jossain vaiheessa tietää mitä tapahtuu, milloin ja kenen kanssa. On myös täysin turha kysyä mitään, koska vastausta tuskin tulen saamaan. En oikein vielä osaa sanoa, onko elämä ilman kontrollia hyvä vai huono asia. Meksikossa voin vielä leikkiä avutonta naispoloista, mutta Suomeen palatessa saattaa tulla hankaluuksia, kun en osaakaan enää pitää itsestäni huolta. Onneks mulla on reipas poikaystävä, jonka voin sitten valtuuttaa tekemään kaikki päätökset kotona.
Vaikka kuinka ihanaa täällä onkin ollut, järjestön toiminnassa on havaittavissa ärsyttäviä piirteitä. Siijuven miespuoliset edustajat saisivat välillä keskittyä myös omaan työhönsä, eikä ainaiseen juhlintaan ja naisten metsästykseen. Esim. mun oma yhteyshenkilö Marco on niin uppoutunut 19-vuotiaaseen englantilaiseen tyttöön, että hän ei varmaan enää muistakaan mun viisumi-, pankki- tai muitakaan kuvioita. Onneksi mun tuleva työkaverini Chris on ottanut mut siipien suojaan, kun Marco keskittyy englantilaiseen kulttuurin!
Espanjan kurssia on jäljellä enää kaksi päivää! Vielä ei tunnu siltä, että kieli olisi hallussa niin hyvin, että voisin hyvin mielin aloittaa keskiviikkona työt Banco Alimentosissa. Lupaan puhua tästä lähin pelkkää espanjaa, niin oppiminen edistyisi. Besos!
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Mi casa es su casa
 |
| Pueblan kaduilla |
 |
| Jumppasali |
 |
| La Tienda de papeleria |
 |
| Kotikatuni Calle Esmeralda |
 |
| Toinen Pueblaan ympärillä olevista tulivuorista |
 |
| Sama lähempää |
 |
| Mi Casa |
 |
| Mun huone |
tiistai 11. tammikuuta 2011
Vihdoin kotona
Siijuven leiri järjestettiin todella hienossa leirikeskuksessa noin kahden tunnin ajomatkan päästä DF:sta. Majoituimme hotellissa, joten makuupussit ja muut tamineet olivat taas ihan turhaan mukana. Toivottavasti leirivarusteille tulee edes jossain vaiheessa käyttöä. Vapaaehtoisohjelmassa aloitti lisäkseni vain yksi tyttö, kaikki muut osallistujat olivat nyt puolivälileirillä. Olin leirin vanhin osallistuja, suurimman osan ollessa 1990-luvulla syntyneitä! Ensimmäisen illan bileet oli aika hurjat ja teinit heittelivät toisiaan uima-altaaseen! Spring break! Itse olin kiltisti nukkumassa ennen auringonnousua molempina iltoina. Leirin suomalaiset Kalle, Maisa ja Linda olivat täysin myytyjä, kun vein heille tuliaisiksi salmiakkia, turkinpippureita ja jälkiuunileipää. Kaikkia muita nämä herkut lähinnä naurattivat!
Nyt olen tavannut kaikki Siijuven edustajat, ja olen todella hämmästynyt siitä, kuinka omistautuneita kaikki vapaaehtoiset ovat. Kirjekaverini Imelda oli koko leirin pääorganisaattori ja hänellä tuntui olevan homma hyvin hankassa. Pääsin juttelemaan Siijuven Luisin ja Jorgen kanssa siitä väärinymmärryksestä, joka mun hakuprosessissa oli ollut. Pojat tuntuivat olevan kateellisia tai harmissaan, koska heillä on omien sanojen mukaan kokemusta graafisesta suunnittelusta, mutta Imeldaa ei kiinnosta heidän osaaminen. He tuntuivat olevan hieman närkästyneitä siitä, että Imelda oli hehkuttanut mun osaamista, joka sitten osoittautuikin joksikin muuksi, kuin Siijuven toimistolla luultiin. En siis osaa tehdä logoja, mutta päätimme Luisin kanssa tehdä markkinointisuunnitelman Pueblan Siijuvelle, ihan kuin kahdessa projektissani ei olisi jo tarpeeksi! Tässä myös jälkeenpäin mietin, että olikohan poikien jutut nyt sitä machoilua mistä niin kovasti puhutaan?!
Viikon päästä tulen aloittamaan työt. Projekti nro 1 nimeltään Bancos Alimentos tuntuu olevan kaikkien suosikki proggis! Tulen työskentelemään ruokavaraston lisäksi neuvonnassa ja mahdollisesti myös markkinoinnin parissa. Projekti numero dos on täysin uusi projekti koko Siijuvelle. Vasos Mujeres työskentelee yhteisön naisten hyväksi, antamalle heille ilmaisia kursseja eri aiheista. Sitten, kun espanjani on tarpeeksi hyvä, tulen pitämään näitä kursseja myös itse! Projekti kehittyy varmasti koko ajan, ja on ihan mahtavaa päästä mukaan ihan alussa.Täytyy huomenna googlailla tietoa molemmista projekteista, jotta olen sitten hyvin kartalla aloittaessani työt.
Huomenna alkaa viikon pituinen espanjan kurssi. Olen oppinut jo nyt paljon uutta, mutta samalla varmaan unohtanut sata vanhaa juttua. Alan myös kirjoittamaan espanjan kielistä päiväkirjaa, jotta taidot kehittyvät mahdollisimman nopeasti.
Saavuin tänään Meksikon perheeni luo. Mama ja Papa ovat aika vanhoja, noin 70-vuotiaita. Heillä on tyttäret Janette ja Beronica ja Beronicalla on noin vuoden ikäinen tytär. Perheen kolmas lapsi on nyt ICYE/Siijuven kautta vaihdossa Sveitsissä. Juttelimme hetken niitä näitä ja sitten Mama esitteli paikat, opetti käyttämään kaasuliettä, boileria ja suihkua! Huomenna on sitten varmaan oppitunnit pesukoneen jne. käytöstä. Perheellä on ollut aiemmin kaksi vapaaehtoista, joiden kanssa on ollut jotain ongelmia. Olin aistivinani Mamasta sellaista vibaa, että hän ei välttämättä ole tästä jutusta kauhean mielessään. Aion kuitenkin voittaa maman puolelleni, mutta siihen tarvitaan vähän kielitaitoa. Papa osaa ottaa asiat huumorilla ja hänen kanssaan onkin helpompi jutella. Uusi kotini on aika iso ja jäätävän kylmä! Kirjoittelen lämpökerrastossa, villasukissa ja kahden peiton alla, ihan kuin Suomessa asuessani.
Kotoisiin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa, hyvää yötä ja huomenta!
 |
| Los Germanos |
 |
| Suomi + UK (Yo, Maisa, Kalle y Naomi) |
 |
| Opetustehtäviä |
Nyt olen tavannut kaikki Siijuven edustajat, ja olen todella hämmästynyt siitä, kuinka omistautuneita kaikki vapaaehtoiset ovat. Kirjekaverini Imelda oli koko leirin pääorganisaattori ja hänellä tuntui olevan homma hyvin hankassa. Pääsin juttelemaan Siijuven Luisin ja Jorgen kanssa siitä väärinymmärryksestä, joka mun hakuprosessissa oli ollut. Pojat tuntuivat olevan kateellisia tai harmissaan, koska heillä on omien sanojen mukaan kokemusta graafisesta suunnittelusta, mutta Imeldaa ei kiinnosta heidän osaaminen. He tuntuivat olevan hieman närkästyneitä siitä, että Imelda oli hehkuttanut mun osaamista, joka sitten osoittautuikin joksikin muuksi, kuin Siijuven toimistolla luultiin. En siis osaa tehdä logoja, mutta päätimme Luisin kanssa tehdä markkinointisuunnitelman Pueblan Siijuvelle, ihan kuin kahdessa projektissani ei olisi jo tarpeeksi! Tässä myös jälkeenpäin mietin, että olikohan poikien jutut nyt sitä machoilua mistä niin kovasti puhutaan?!
Viikon päästä tulen aloittamaan työt. Projekti nro 1 nimeltään Bancos Alimentos tuntuu olevan kaikkien suosikki proggis! Tulen työskentelemään ruokavaraston lisäksi neuvonnassa ja mahdollisesti myös markkinoinnin parissa. Projekti numero dos on täysin uusi projekti koko Siijuvelle. Vasos Mujeres työskentelee yhteisön naisten hyväksi, antamalle heille ilmaisia kursseja eri aiheista. Sitten, kun espanjani on tarpeeksi hyvä, tulen pitämään näitä kursseja myös itse! Projekti kehittyy varmasti koko ajan, ja on ihan mahtavaa päästä mukaan ihan alussa.Täytyy huomenna googlailla tietoa molemmista projekteista, jotta olen sitten hyvin kartalla aloittaessani työt.
Huomenna alkaa viikon pituinen espanjan kurssi. Olen oppinut jo nyt paljon uutta, mutta samalla varmaan unohtanut sata vanhaa juttua. Alan myös kirjoittamaan espanjan kielistä päiväkirjaa, jotta taidot kehittyvät mahdollisimman nopeasti.
Saavuin tänään Meksikon perheeni luo. Mama ja Papa ovat aika vanhoja, noin 70-vuotiaita. Heillä on tyttäret Janette ja Beronica ja Beronicalla on noin vuoden ikäinen tytär. Perheen kolmas lapsi on nyt ICYE/Siijuven kautta vaihdossa Sveitsissä. Juttelimme hetken niitä näitä ja sitten Mama esitteli paikat, opetti käyttämään kaasuliettä, boileria ja suihkua! Huomenna on sitten varmaan oppitunnit pesukoneen jne. käytöstä. Perheellä on ollut aiemmin kaksi vapaaehtoista, joiden kanssa on ollut jotain ongelmia. Olin aistivinani Mamasta sellaista vibaa, että hän ei välttämättä ole tästä jutusta kauhean mielessään. Aion kuitenkin voittaa maman puolelleni, mutta siihen tarvitaan vähän kielitaitoa. Papa osaa ottaa asiat huumorilla ja hänen kanssaan onkin helpompi jutella. Uusi kotini on aika iso ja jäätävän kylmä! Kirjoittelen lämpökerrastossa, villasukissa ja kahden peiton alla, ihan kuin Suomessa asuessani.
Kotoisiin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa, hyvää yötä ja huomenta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
